Uudet tuulet puhaltaa TAAS

Kuuntelin koko opiskeluajan muiden opiskelijoiden purkauksia työpaikoistaan ja aina jaksoin paasata, että äänestäkää jaloilla. Kukaan muu kuin sinä itse ei tule ottamaan vastuuta sinun hyvinvoinnistasi, eli tee päätöksiä ja vaihda paikkaa. Nyt kohtasin tämän tilanteen sitten itse, eikä se ollutkaan niin yksinkertaista. Hetken kuvittelin olevani jotenkin korvaamaton, kunnes tulin taas järkiini.

Tunsin, ettei kaikki ole ihan ok. En ole tarpeeksi innoissani, en saa aikaan keskustelua työyhteisössä ja työ ei tunnu omaltani. Kyse ei ole mistään Mordorista, työpaikkani on oletettavasti aika normaali. Silti en kotiudu, en pura kunnolla tavaroitani, enkä tee paikasta omaani. Kysyin itseltäni, että missä mättää? 

Ensimmäisenä sain katsoa peiliin. Olen suistunut jees-tyypiksi. Yritin luivia eteenpäin ärsyttämättä ketään. Sanoin mielipiteeni kyllä, mutta hyvin kaunistellen ja pohjustaen. Hyväksyin ja tein työtehtäviä, jotka eivät minulle kuuluneet. Suostuin siihen, että tiimissäni yhden henkilön tunnetilat määräävät päivän kulun. Pesin kiltisti aamuisin pyykkiä, vaikka mielestäni tehtäväni olisi ollut ne kotileikkihuoneessa pyörivät vaippapyllyt. Yritin keksiä sopuisaa ratkaisua uskomattomaan siivousdilemmaan, vaikka oikea tapa olisi ollut katkoa moppi ja huutaa, että tule kerrankin vielä nukkariin päiväuniaikaan niin ajan siivouskärrysi ojaan. Kokouksissa hyväksyin vaivautuneen ja epäkehittävän tunnelman. Perehdyin myös rauhassa talon nokkimisjärjestykseen ja tutkailin sivusta sosiaalisia klikkejä. Liian usein johtajan kysyessä kuulumisia, minä jees-tyyppinä nyökkäilin, hörpin kahvia ja heitin jonkun hauskan sutkautuksen. 

Toistan vielä itseäni: en työskentele missään helvetin esikartanossa. Olen aivan tavallisessa päiväkodissa töissä, jossa arki on ajoittain ihan jees. Olen kuitenkin havainnut järjettömän huonoa viestintää, ongelmia asioissa, jotka eivät ole ongelmia ja tehotonta työskentelyä. En ole valmis vielä tässä vaiheessa uutta elämääni lannistumaan. Ihan jees ei nyt riitä. 

Mitäkö minä haluan? Haluan läpinäkyvyyttä, hyvää viestintää ja työkavereita, jotka eivät ainakaan aktiivisesti vihaisi elämäänsä. Haluan keskustelua, hymyä ja toisten kuuntelua. Haluan kahvihuoneen, jossa voi oikeasti sanoa, mitä omassa ryhmässä on käynnissä. Haluan työn, jossa saan tehdä oman työni. En odota, että työ itsessään olisi kevyttä ja auvoista ruusuilla tanssimista. En pelkää kiirettä tai voimattomuuden tunnetta, kyllä minä keinot keksin. Pelkään vain kyllästymistä ja etten joku päivä avaakaan suutani kokouksessa, koska ei ketään kiinnosta. 

Katselin sivusilmällä avoimia työpaikkoja ja laitoin hakemuksen. Kävin haastattelussa, jossa kerroin rehellisesti toiveeni. Seuraava askel oli sitten irtisanoutuminen. Hirveissä morkkiksissa whatsappasin ensin ystävieni kanssa vessasta käsin ja siitä rohkaistuneena menin leuka rinnassa myöntämään asian johtajalle, jolla ei ollut mitään pelikortteja käytössä. Hän ei voi korottaa palkkaani tai muuttaa fiilistäni, joten keskustelu oli melko lyhyt. Pahoittelimme tilannetta vuorotellen ja hän lausui kauniita sanoja.

Eli tässä sitä sitten mennään, taas innostuneena ja motivoituneena. Jos jossain viettää aikaa 38h viikossa, sen tulee tuntua omalta. Uuteen paikkaan menen selkä suorassa ja edellisestä oppineena. Päätin kolme asiaa, joita tulen noudattamaan aloitettuani: 1. Sano mielipiteesi 2. Älä mieti talon nokkimisjärjestystä 3. Vie mukanasi oma aeropress, äläkä juo sitä hirveää Juhlamokkaa.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Kirkkoon vai ei? Kas siinä pulma.

Joulu lähestyy ja kohtasin jälleen uuden haasteen työssäni. Miten suhtautua lasten kirkkoon viemiseen? 

Minut on kasvatettu hyvin uskonnottomasti. Vanhempani ovat kyllä menneet kirkossa naimisiin ja meidät on kastettu. Nämä on varmasti tehty vain tavan vuoksi, sillä en ole koskaan kuullut kotona puhuttavan uskonnosta melkein mitään. Olen ymmärtänyt rivien välistä isäni kriittisen ajattelun koskien kirkkoa ja uskontoa, mutta meille lapsille sitä ei ole mielestäni välitetty. Kirkko on ollut meidän perheelle ihan neutraali asia, olen käynyt siellä koulun kanssa sen enempää asiaa miettimättä. Kävin riparin ja olin jopa isosena. Leireille mentiin, koska kaveritkin meni. 

Koulumme nuorisopappi oli ilmeisesti aika maallistunut, koska hänen juttunsa koskivat yleensä hyväksi ihmiseksi kasvamista ja elämäntaitojen opettelua. Uskonnonopettajanikin oli syvästä uskostaan huolimatta hyvin maltillinen. Hän piti kursseja nuorten itsetunnosta ja en ainakaan muista mitään aivopesua. Voi toki olla etten olisi sitä edes tajunnut, ajattelin varmaan hevosia sen aikaa. Olen pitänyt koko kirkko-asiaa vain kulttuuriperintönä ja kirkot ovat minusta arkkitehtuurisesti hyvin kauniita. En voi ymmärtää asiaan uskomista millään tasolla ja yliopiston uskonnon kurssilla varmasti loukkasin joitakin, kun puhuin raamatun saduista ja tarinoista. Niitä ne minulle on, satuja ja tarinoita. 

Ajatus uskontokasvatuksesta on ollut minulle enemmän lasten tutustuttamista uskontoon ilmiönä, joka meillä täällä on. Olin kuvitellut, että voisin viedä lapset katselemaan urkuja ja ihmettelemään kynttilöitä. Kuinka väärässä olinkaan. Tämän muutaman kuukauden aikana päiväkodissamme on käynyt pappi ja olen joutunut viemään ryhmäni kappeliin. 

Päiväkodilla pidettävässä tapahtumassa pappi selitti sodasta pahuutta vastaan ja käski kaikkien pistää kädet ristiin. Supisin siinä omalle ryhmälleni, ettei käsiä tarvitse laittaa ristiin, jos ei siltä tunnu. Koko tilaisuuden sisältö oli täysin irroitettu lapsen arjesta, eikä lasten tarvitse mielestäni miettiä sotaa ja pahuutta. Onneksi ryhmäni muksut eivät varmaan edes kuunnelleet, koska he kertoivat myöhemmin työkavereilleni olleensa jumppasalissa jumppaamassa.

Kappelin tilaisuus oli vähän erilainen. Sen piti epävarma nuori pappi, joka sanoi kertovansa tarinan. Tarinan pääosaa näytteli aasi, joka kantoi Mariaa. Lapsista aasi oli tietenkin huippu. Lauluina oli Tuiki, tuiki tähtönen ja Joulupuu on rakennettu, joka ilahdutti minua. Pappi oli mukava ja arvostin hänen tapaansa esitellä asia tarinana. Tämä taisi kuitenkin olla ensimmäinen kerta, kun hän tapasi lapsia. Seurakunnat voisivat pohtia konseptiaan, voisiko lapsiryhmiä ottaa vastaan vaikka joku asiaan koulutettu ihminen? Joku, joka rimpauttaisi pari laulua kitaralla ja tarjoaisi pullat.

Eduskunta hyväksyi vuoden alussa uuden varhaiskasvatuslain, josta poistui uskontokasvatus. Vanhan lain mukaan päiväkotien kuului tukea uskonnollista kasvatusta. Näitä olivat kirkkokäynnit, hartaushetket ja uskonnolliset tilaisuudet. Nyt puhaltaa kuitenkin uudet tuulet. Uuden lain mukaan päiväkotien tulee antaa lapselle valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa kaikkien kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa. Eli osa uskonnollisen kasvatuksen tukemisesta on poistunut. Tilalle on tullut muiden kunnioittaminen ja lasten kasvattaminen maailmankansalaisiksi, niinkuin se mielestäni kuuluukin olla.

Vanha laki meni näin:

Lapsen iän ja yksilöllisten tarpeiden mukaisesti päivähoidon tulee yleinen kulttuuriperinne huomioon ottaen edistää lapsen fyysistä, sosiaalista ja tunne-elämän kehitystä sekä tukea lapsen esteettistä, älyllistä, eettistä ja uskonnollista kasvatusta. Uskonnollisen kasvatuksen tukemisessa on kunnioitettava lapsen vanhempien tai holhoojan vakaumusta.

Uusi muotoilu näin:

Antaa kaikille lapsille yhdenvertaiset mahdollisuudet varhaiskasvatukseen, edistää sukupuolten tasa-arvoa sekä antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa. 

Kysyessäni mahdollisuutta olla menemättä kappeliin, sain vastaukseksi yllättävän kriittisiä kommentteja. Kollegoistani koko ehdotukseni oli käsittämätön. Olisiko reaktio ollut yhtä kova, jos olisin sanonut jättäväni jumppasalin käytön väliin? Olin kuvitellut, että kaikki jotka lapsia opettavat, osaavat suhtautua uskontoon kiihkottomasti. Kuinka typerää minulta. Tietenkin tätäkin asiaa johtaa tunteet, pakkomielteet ja uskomukset.

Uskonnot ovat suuri syy maailmassa käytyihin sotiin, nyt lakiuudistuksen myötä näitä sotia käydään miniatyyrimuodossa myös päiväkodeissa. Minä toivotan tervetulleeksi uuden lakimuutoksen. Nyt on mustaa valkoisella, kun seuraava kappelikeskustelu kahvihuoneessa alkaa. Olen kyllä ihan tyytyväinen kappelikäyntiimme, sen ansiosta tiedän mitä meidän ryhmä ei enää tee.

Miltä elämä maistuu 6kk valmistumisen jälkeen?

Valmistumisestani on nyt hetki ja alan vihdoin päästä mukaan päiväkodin rytmiin. Tunnen ryhmäni lapset jo suhteellisen hyvin, tiedän kaikki työntekijät nimeltä ja tiedän mistä saa kahvia. Uuteen työmuotoon sopeutumistani helpottaa pitkä työkokemus toiselta alalta ja monta aloitusta erilaisissa yrityksissä. Olen onnellisessa asemassa siinä mielessä, että tulin tälle alalle aikuisena. Ajatukseni onkin entisissä opiskelukavereissani, joista osa tuli yliopistoon suoraan lukiosta. Miten sujuu sopeutuminen suhteellisen haastavaan työyhteisöön nuorelta, jonka edellinen työkokemus on Hyvinkään jäätelökioskilta? Päiväkodin työntekijän työ koskettaa niin läheisesti ihmisten henkilökohtaista elämää, että tunteet ovat pinnassa myös vanhemmilla. Miten 20-vuotias minä olisin reagoinut ryhmäni lapsen äidin kaoottiseen huutoon koskien kauluria? Olisinko malttanut kuunnella yksinäisyydestä avautuvaa isää ja miettiä, että jotenkin tämän hetken on pakko auttaa hänen lastaan jollakin tavalla. Kohtaamme joka päivä parisenkymmenen perheen elämän, jotkut nopeammin ja joissakin saamme rypeä oikein kunnolla. Ihmiset kertovat asioita, joita emme välttämättä haluaisi kuulla tai jotka eivät kuulu työhömme millään tavalla. Pohdin tässä joku päivä istuessani bussissa matkalla kotiin ja tuijottaessani pimeyteen, että tulenko kuuntelemaan näin ihmisiä vielä vuoden päästä, saati kymmenen vuoden päästä. Teenkö itselleni vain karhunpalveluksen tällä toiminnallani, pidänkö siis huomaamattani jotain terapiapalvelua päivähoidon ohessa? Entinen esimieheni sanoi miettivänsä hyvää drinkkiä kuunnellessaan alaistensa turhaa valitusta. Ehkä kokeilen sitä taktiikkaa seuraavan kerran, kun joku haluaa kertoa minulle seitsemältä aamulla maailmantuskastaan kävellessäni bussipysäkiltä työpaikalle tihkusateessa.

Aikuisen minäni on myös helpompi myöntää, etten tiedä jotakin. Minulla ei ole mitään havaintoa tuhansista lomakkeista, joita minun pitäisi täytellä. Koko opiskeluaikana emme tällaisia nähneet. Toisaalta kauppakorkeasta valmistunut veljeni sanoi, ettei ollut nähnyt tilinpäätöstä koko opiskeluaikanaan, joten ehkä tämä ei ole niin kummallista. Sairauslomankin jälkeen pitäisi täyttää joku lomake. Koen tällaisen silkkana ajanhukkana, harrastin kansalaistottelemattomuutta ja jätin täyttämättä. Esimieheni oli sitten täyttänyt lomakkeen puolestani, ongelma selvitetty. Olen päättänyt vaan ottaa vastaan kaiken mitä tulee eteen, pakko luottaa että joku tuo eteeni taas uuden paperin täytettäväksi. En tiennyt, ettei neuvolat saa kertoa kenelle terveydenhoitajalle ryhmäni lapsi on menossa hyve-tarkastukseen. En edes tiennyt, mitä tähän hyveeseen kuuluu. En tiedä, miksi en saa syödä omia eväitäni lounasaikaan. Kukaan ei osaa myös vieläkään selittää miten päiväkodin rahat jyvitetään ryhmille. En ymmärrä miksi en saa mennä vaikka kahden lapsen kanssa käymään kirjastossa, mutta 15 lasta saa liikkua kolmen aikuisen kanssa. Minä en tiedä mistä minun pitäisi iltapäivisin tietää kuka kyseinen ihminen on, joka hakee minulle jätetyn toisen ryhmän lapsen. En tiennyt, että lapsille järjestettävä joulupolku on tietysti tietyllä viikolla. En tiedä miksi ryhmäni lapsen papereissa lukee hänen saavan erityistä tukea, vaikka arjessamme mikään ei muuttunut. Suurin mysteeri on kuitenkin se, miksei voida keittää kahta pannua kahvia yhden sijaan, jotta kaikille riittäisi. Tämä ei toteutunut, vaikka lupasin maksaa kahvimaksuni tuplana.

Aikuinen minäni on samalla kiitollinen siitä, että on saanut nähdä hyvin monta erilaista työtä, yhteisöä ja ihmistä. Osaan arvostaa suhteellisen vapaata arkeani. Vaikka olenkin sidottu tarkkoihin työaikoihin ja joudun kertomaan työkavereilleni joka kerta, kun haluan mennä vessaan, saan suunnitella päiväni vapaasti itse. Mikäli huomaan ryhmässäni kärsimättömyyttä, voin muuttaa pöytätyöskentelyn metsäretkeksi. Saan kuunnella lasten tarinoita, katsella heidän maalaamistaan ja jumppaamistaan. Saan päivittäin kuulla, olevani jonkun kaveri. Minua tervehtii joka päivä parikymmentä iloista kasvoa. Saan silitellä tuhisevia tyyppejä uneen ja selailla askartelublogeja työaikana. Kuulen joka päivä, kuinka eräs muksuista on käynyt joka ilta Muumimaailmassa. Saan joka aamu kantaa juuri heränneen pienen ihmisen aamupalapöytään ja katsella, kun hän siinä pikkuhiljaa heräilee omaksi ylienergiseksi itsekseen. Välillä päiväuniaikaan minun hiuksiani paijataan. Kuinka montaa ihmistä paijataan työaikana? Olen aika onnellisessa asemassa.

Prinsessat ja ritarit - sukupuoli päiväkodissa

Törmään päivittäin lasten kategorisointiin sukupuolen perusteella. Jään tästä kiinni myös itselleni ihan kokoajan. Tarjoan liian herkästi ryhmämme pojille autoleikkejä ja kommentoin tytöille heidän vanhempansa väkertämää lettiä samalla soimaten itseäni. Enkö todella keksi mitään muuta sanottavaa lapselle, kuin huomion hänen ulkonäöstään? Vanhan liiton työntekijöistä löytyy sitten näitä rajumpia esimerkkejä. Hyvin vaikeasti motivoitava ryhmämme poika halusi pukea päällensä upean, pinkin röyhelömekon. Työkaverini nauroi ja sanoi lapselle, että häntä varten on poikien ritaripuku. Siis ritaripuku, oikeasti? Manasin, että on vuosi 2015 ja minä todistan tällaista hetkeä. Eräälle työntekijälle jouduin useamman kerran vakuuttamaan, että pinkit kurikset todella ovat erään ryhmämme pojan kurahousut. Jouduin näyttämään kurahousujen nimilappua, jotta hän uskoisi, että pojalle voi pukea pinkkiä ja tämä ei häviä maailman kartalta.

Eräässä harjoittelupaikassani oli talon yhteinen lauluhetki. Eskareiden vuorolla kajahti soimaan laulu eri ammateista. Pudotin leukani sinne jumppasalin lattialle kuunnellessani, kun alle kouluikäiset pojat lauloivat olevansa kapteeneja ja tytöt olevansa keittäjiä. Lastenlaulut ja -lorut tarjoavat hyvin vähän samaistumisen kohteita lapsille. Vielä tuollaiset biisit, jotka kertovat jostain elämästä ennen ajanlaskun alkua, vaikuttavat lapsen käsitykseen siitä, mitä he voivat tulevaisuudessa tehdä ja mikä taas ei ole sopivaa. Usein ajatellaan, että biologinen sukupuoli määrittää suoraan lapsen kiinnostuksen kohteet ja kyvyt. Miksi meidän sitten pitää käyttää tuhottoman paljon aikaa sen opettamiseen, miten pojista tulee miehiä ja tytöistä naisia?

Yllätyn jatkuvasti, kuinka mustavalkoista ja haastavaa tasa-arvoinen toiminta päiväkodissa tuntuu olevan. Ihan kuin lattialistoissa asti olisi juurtunut käsitys siitä, minkälainen tytön ja pojan kuuluu olla. Kysymyshän on siitä, että ihminen voi olla oma itsensä monilla eri tavoilla. Kyse ei ole tyttöjen ja poikien roolien vaihtamisesta päikseen. Kaikille lapsille pitäisi mahdollistaa uudenlaisia esikuvia ja tapoja toimia lapsen oman kiinnostuksen pohjalta. Kuinka usein päiväkodissa mietitään ihan oikeasti, mikä lasta itseään kiinnostaa? Kuinka usein arjessa aikuinen tekee oletuksia lapsen taidoista ja persoonallisuudesta vain tämän sukupuolen perusteella? 

Työkaverini kertoi käymästään vasu-keskustelusta. Vanhemmat olivat huolissaan pojastaan, joka leikkii paljon tyttöjen kanssa. Työkaverini sanoi naureskellen, ettei pojasta nyt “sellainen” tule. Hämmennyin niin paljon, etten osannut sanoa heti mitään järkevää. Jouduin palaamaan keskusteluun seuraavana päivänä. Hoksasin nopeasti, ettei keskustelua kannata viedä kovin syvälliseksi. Sain varmistettua, että meillä lapsi saa olla oma itsensä ja leikkiä kenen kanssa tahtoo. Työkaverini on mitä empaattisin ja ihanin ihminen, mutta tässä keskustelussa meidän välillä oli todella syvä kuilu. Näin alkeelliseen ilmapiiriin on mahdotonta tuoda keskustelua sukupuolten moninaisuudesta, sukupuoliristiriidasta tai intersukupuolisuudesta.

En ole kertaakaan kuullut lasten kysyvän, miksi joku lapsi leikkii mitä leikkii. Lapsille on aivan luonnollista pelata ensin porukalla sählyä ja sitten käydä nukuttamassa nukkevauvat päiväunille. Meillä aikuisilla tuntuu olevan kova tarve jakaa nämä leikit sukupuolen perusteella. Lapsilta oppii ennakkoluulottomuutta. Oppiminen pitäisi vain ehtiä tekemään ennen kuin ehdimme siirtämään omat ennakkoluulomme heihin.

Kuinka paljon sinä tuhlaat muiden aikaa?

Nyt on pinnalla nämä muutokset varhaiskasvatuslakiin ja lapsimäärän lisääntyminen ryhmissä. Tilanne on toki aivan naurettava ja ihmettelen kovasti uusia päätöksiä. Eri foorumeilla, keskustelupalstoilla ja työpaikallani alan ihmiset sanovat, etteivät ehdi nytkään tekemään kaikkea työajalla. Tämä on aivan totta. Helposti sitä sopii esimerkiksi vasu-keskustelun ennen oman työvuoron alkua, koska tietää minkä paineen yhden ihmisen puutos tekee ryhmään. Olen huomenna menossa kokeilemaan eri maaleja aamusta, koska en tiedä miten ne toimivat valitulla pohjalla. Teen tätä kuitenkin nyt silkasta vastavalmistuneen ilosta, rutiinin löydettyäni tuskin teen omalla ajallani enää mitään. 

Kaikki tämä saa kuitenkin ajattelemaan omaa ajankäyttöään, miten minä voisin käyttää aikani lasten kannalta järkevämmin? Viime viikon palaveri oli esimerkiksi ainakin osittain täysin hukkaan heitettyä aikaa. Joku oli saanut paineen tulevista pikkujouluista ja lopputulema oli, että seitsemän ihmistä pohtivat, ovatko pikkujoulujen jatkot pakolliset vai eivät. Kyse ei ollut perinteinen kokouksen aiheen hairahtuminen johonkin kivempaan aiheeseen, vaan ihan tosissaan käyty keskustelu. Käytin myös aikaa siivojamme kuuntelemiseen, kun hän kesken pienryhmätoiminnan halusi puhua pehmolelujen pesemisestä. Halusin olla kohtelias, mutta eihän siinä mitään järkeä ollut. Kävin puhumassa meidän S2-opettajan kanssa eräästä lapsesta. Keskustelun jälkeen huomasin, että olinkin intoutunut kertomaan hänelle lapsen kommelluksista, vaikka ne eivät liittyneet asiaan millään tavalla. Keskustelussa ei päästy mihinkään lopputulokseen, koska minä vain höpötin omiani. Varttitunnin verran kuuntelin toisen ryhmän lastenhoitajan ahdistusta heidän ryhmänsä huonosta hengestä, taas aikaa suoraan roskakoriin. Tietenkin on hyvä puhua asioista, mutta keskustelujen pitää olla ratkaisukeskeisiä ollakseen hyödyllisiä. Muutaman minuutin katselin kolmen ihmisen stressaamista puuttuvasta vessan istuimesta. Mysteeri selvisi katsomalla viereiseen pesualtaaseen, jossa se odotti siistinä ja puhtaana. Sitä ennen asiaa kuitenkin spekuloitiin pitkän aikaa ja syylliseksi epäiltiin jokaista työntekijää vuorollaan. 

Minä löydän arjestani helposti monta kipukohtaa, joita voisin parantaa. Voin pysyä itse asiassa kokouksissa ja keskusteluissa. Voin pyytää siivoojaa selvittämään pehmolelu-kriisin itse. Voin ohjata työkaveriani keskustelemaan johtajan kanssa työilmapiiristä. Lista on pitkä, jos on rehellinen itselleen.

Kaiken turhan jauhannan ja juoruilun päälle on vielä tietokoneeseen liittyvät ongelmat. Käyn näyttämässä harvasen päivä miten lähetetään piilokopioita, tai miten excelillä saa laskettua summan. Puhutaan siis aivan onnettoman alkeellisista asioista. Miten on mahdollista, ettei tätä jengiä ole koulutettu yhtään? Minun työparini printtaa jokaisen saamansa meilin. Kyllä, jokaisen. Olin viime kuussa koulutuksessa, jossa 30 ihmistä odotti koulutuksen vetäjän keksivän, mihin kansioon hän tallensi itse esityksensä. Niin ison joukon odottaessa vartin verran voidaan jo puhua ihan kunnon ajantuhlauksesta. Ei mikään ihme, että facebookissa alan ihmisten ryhmässä nousi niin himmeä haloo Turun kaupungin vaatimuksesta päiväkodin blogin pitämiseen. Tuntuu se ajatuksena varmaan ihan utopialta, jos ei itse tiedä edes mikä on powerpoint. Ihana työkaverini ihaili minua, kun osaan käyttää sähköpostia työvälineenä. En ole vieläkään keksinyt, mikä muu työpaikan sähköposti on.

Kritisoin tässä ihan kaikkia osapuolia: sekä kaupunkia, että työntekijöitä. Kaupungin tulee kouluttaa uusia asioita, se on aivan selvä juttu. Työntekijöiden tulee kuitenkin myös itse pysyä ajan kehityksessä mukana. Jatkuva toisten ihmisten osoittelu nykyään aivan tavallisista työvaatimuksista ei edistä yhtään mitään. Työväenopistot järjestävät kursseja, joissa perehdytetään tietotekniikan saloihin. Kuulen jo kohahduksen: omalla ajallako sinne pitäisi mennä? Kyllä. Millenium tuli ja meni, jopa päiväkotien työntekijöiden on jo hyväksyttävä se. 

Äitiys, tuo kaikkien aikojen kuuma peruna

Täytettyäni kolmekymmentä vuotta lähipiirini triplaantui. Ystäväni ovat saaneet hillittömän määrän lapsia ja olen kaksinkertainen täti. Lapset ja lapsiperheiden arki on suosittu puheenaihe. Nautin tästä kaikesta jo ihan ammattini puolesta, pidän lapsiaiheisista keskusteluista. Tällä kaikella on kuitenkin kaksi puolta, kyseisessä asiassa se pimeämpi puoli on keskustelu äitiydestä. Kuin yhdessä yössä on tullut normiksi puhua tavalla, jota en ole ennen kokenut. On esimerkiksi ihan hyväksyttyä illallisella kysyä toisen pariskunnan sukupuolielämästä, vihjaillen olevan aika perheenlisäykselle. Siinä sitten vitsaillaan lastenteon harjoittelemisesta ja kaadetaan litra viiniä lasiin vaivautuneena. 

Eri ystäväpiireihini on muodostunut kaksi leiriä, äidit ja lapsettomat. Illan mittaan lapsettomille vihjaillaan heidän helposta elämästä, kannustetaan nauttimaan nukkumisesta (koska ilmeisesti vanhemmat ovat hereillä noin 18 vuotta putkeen, mikä on lääketieteellinen ihme) ja annetaan ymmärtää, ettei lapsettomat ymmärrä todellisesta rakkaudesta tai elämästä yhtään mitään. Tiedän, ettei kukaan ilkeile tahallaan, ehkä taustalla on toive saada seuraa leikkipaikoille ja lapsekkaisiin tapahtumiin. Ehkä äidit toivovat saavansa lisää keskustelukumppaneita, joiden kanssa reflektoida omaa äitiyttä. Tottahan on, ettei meillä lapsettomilla ole hajuakaan mistä äidit puhuvat. Maailma on kuitenkin täynnä asioita, joista ihmiset eivät tiedä mitään, eikä se ole ennen haitannut ystävien välisiä keskusteluja. Tuntuu, että äitiyden myötä sanomisten suodatin häviää yllättävän monelta.

Eräänä aamuna töissä olin unohtanut laittaa pyykkikoneen päälle. Työkaverini laittoi konetta päälle ja naurahti sanoen, ettei minun kannata vaivata asialla päätäni, koska hänellä äitinä nämä asiat sujuvat kädenkäänteessä. Jäin pohtimaan hänen kommenttiaan. Hänhän sanoi, että äideille pesukoneen päälle laittamisen muistaminen on huomattavasti helpompaa, kuin lapsettomille. Ymmärrän tottakai hänen viitanneen omaan arkeensa, jossa hän varmasti pesee moninkertaisen määrän pyykkiä verrattuna minuun. Lause oli täysin hyväntahtoinen, siitä ei ole epäilystäkään. Kuitenkin hänen kommenttinsa kertoi niin paljon: “mene sinä tyttö vaan siitä, minä äitinä hoidan nämä vastuulliset asiat”. Huvittavaa sinänsä, että aiheena oli pyykinpesu, minun silmissäni täysin toisarvoinen tehtävä työssäni. 

Erään harjoittelupaikkani ryhmän lapsen äiti ihmetteli kovaan ääneen, ettei minulla ole lapsia. Häntä hämmästytti ammatinvalintani lapsettomana ihmisenä ja tästä johtuen hän epäili suoriutumistani tulevassa ammatissani. En voinut sitä hänelle sanoa, mutta tässä voin: opettajankoulutuslaitoksesta ei valmistu äitejä. Meistä ei tule äitejä, kun saamme paperit käteen. Ei edes äidillisiä. Meidän työmme ei ole olla kenenkään äiti, lapsilla on jo omansa. Hyvä ystäväni puhui oman lapsensa päiväkodin työntekijöistä. Hänen mielestä oli ihanaa, että hänen lapsensa ryhmän työntekijöillä on omia lapsia, koska silloin he ovat kyvykkäitä empatiaan. En ole vieläkään päässyt tämän lausahduksen yli. Äitiyskö suoraan luo kyvyn empatiaan lasta kohtaan? Maailmassa olisi asiat varmasti paljon paremmin, mikäli tuo olisi totta. En taaskaan usko hänen halunneen loukata minua, kyse oli varmaan tuosta alussa mainitsemastani suodattimen häviämisestä.

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti Hesarin blogissaan (http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1305993972995), kuinka äitiydessä voi epäonnistua lähes kaikin tavoin. Hänen mukaan äitiydessä voi epäonnistua jopa olemalla lapseton. Naisen arvo määritellään herkästi äitiyden kautta, Kallion mukaan naiseus ja äitiys niputetaan edelleen vahvasti toisiinsa. Miten tässä asiassa vajotaan niin syvälle menneisyyteen? Jopa nuoret, modernit naiset menevät tähän lankaan. Miksi äitiys antaisi ihmiselle aseman latistaa toista? Pakko myöntää, että äidiksi tuleminen mietityttää tästäkin syystä. Mitä jos minunkin suodatin katoaa synnytyksen myötä?

Lapsuudenystäväni, kahden lapsen äiti ja kätilö ammatiltaan, sanoi mielestäni koko asiasta hyvin kauniisti. Hänen kehotti pohtimaan vakavasti lasten tekoa ja punnitsemaan, että haluaako lapsia oikeasti vai tekeekö ne yhteiskunnan paineen takia. Hän sanoi, että elämäänsä saa kyllä lapsia muillakin tavoilla. Maailma on täynnä lapsia, joille välittää lämpöä ja rakkautta. Pohtiessani oman ryhmäni lapsia, ei voi puhua tietenkään äidin kokemasta rakkaudesta heitä kohtaan, mutta hyvin vahvasta kiintymyksestä kyllä. Voi kuulostaa uskomattomalta, mutta me lapsettomatkin olemme rakastavia ja empaattisia aikuisia. 

Ryhmäkoot, ne iänikuiset ryhmäkoot

Ajattelin aluksi, etten tartu tähän aiheeseen ollenkaan. Päiväkotiryhmien koosta on nyt jauhettu aivan kyllästymiseen asti. Kuvittelin keskustelun lopahtavan ajallaan, mutta näin ei käynyt ja tässä minäkin asiasta sitten naputan.

Hallitus suunnittelee subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamista niin, että lapsilla on oikeus vain puolipäivähoitoon, kun toinen tai molemmat vanhemmat ovat kotona esimerkiksi työttömyyden takia. Lähestyn tätä asiaa aluksi vanhempien tilannetta tarkastellen. Kuinka moni teistä on joskus hakenut aktiivisesti töitä? Se on aikaa vievää ja raskasta. Väitän työn hakemisen olevan jo työtä itsessään. Miksi halutaan vaikeuttaa vanhemman mahdollisuuksia hakea ja vastaanottaa työtä? Ihmisten elämä tehdään jo melko haastavaksi, jos heidän täytyy saada lapsenvahti jokaisen työhaastattelun ajaksi. 

Olen kuullut mielipiteitä, kuinka lapsen pitäisikin olla kotona, jos vanhempi siellä on. On väitetty vanhempaa laiskaksi ja hämmästelty, miksi tehdä lapsia jos ei niitä aio hoitaa. Näihin kommentteihin olen vastannut vastakysymyksellä. Onko meidän työ arvioida miksi se lapsi tuodaan päiväkotiin? Syy voi olla juuri tuo työnhaku, toive lapsen sosiaalisten kokemusten kasvattamisesta, väsymys tai vaikka se laiskuus. Syyn ei pitäisi vaikuttaa suhtautumiseemme lasta tai vanhempia kohtaan. Syy ei yksinkertaisesti kuulu meille. 

Julkisessa keskustelussa kuulee usein kysymyksen, mitä se yksi lapsi lisää siinä ryhmässä vaikeuttaa? Nämä uudet muutokset voivat tarkoittaa äärimmäisessä tapauksessa sitä, että voi muodostua yli 30 lapsen ryhmiä. 20 tunnin subjektiivisessa oikeudessa vanhempi saa valita, koska sen ajan käyttää. Tämä tarkoittaa sitä, että lapset saatavat vaihtua päivän aikana muodostaen näitä jättiryhmiä. Eli vielä kerran: ryhmiin ei tule vain yhtä lasta lisää. Sen asian jankkaamisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään.

Joku huutelee varmasti tässä vaiheessa ihmisen omaa vastuuta elämästä ja heittää takataskustaan excelin Hollannin päivähoitomaksujen suuruudesta. Meillä on täällä käsissämme uskomattoman toimiva systeemi, päivähoito. Se tukee tasa-arvoa, vapauttaa vanhemmat työelämään ja tutkitusti euron panostus varhaiskasvatukseen antaa seitsemän euroa takaisin. Ymmärrän, ettei poliitikkoja ja päättäjiä kiinnosta palaakaan lasten henkinen tila, mutta en voi käsittää, etteivät he ymmärrä numeroiden päälle. 

Bysarikaariste kirjoittaa blogissaan (http://bysarikaariste.blogspot.fi/2015/10/kasvatus-28-lasta-osa-2.html) 28 lapsen ryhmästä ja ihmettelee, miksei toimivasta systeemistä saisi puhua. Tottakai saa ja pitääkin puhua. Muiden kokemusten avulla muutkin voivat oppia ja kokeilla eri tapoja toimia. Hän unohtaa kuitenkin erittäin tärkeän puolen koko asiassa: suurinta osaa päiväkodeista ei ole rakennettu 2000-luvulla. Vaikka laskettaisiin kaikki käytävien, vessojen ja kirjahyllyjen neliöt yhteen, niin fyysistä tilaa ei saada lisää vanhoihin rakennuksiin. 

Itse työskentelen susirumassa ja epäkäytännöllisessä 80-luvulla rakennetussa päiväkodissa. Paras remontti sille olisi pommi talon nurkalle. Uskon työtapojen kehittämiseen ja hyvien toimintatapojen jakamiseen. Uskon siihen toimivaan 28 lapsen ryhmään. En kuitenkaan usko kaupungin rakennuttavan uusiksi jokaista päiväkotia, jotta lapsille ja heidän tavaroilleen olisi oikeasti tarpeeksi tilaa. Tässä kohtaa poliitikot ja päättäjät kyllä ymmärtävät numeroista yhtäkkiä yllättävänkin paljon.

Päiväkotityöntekijä, oletko sinä hullu?

Poikaystäväni aloitti juuri uudessa työssä. Sitä varten hän kävi kahdessa haastattelussa. Niiden lisäksi hän teki psykologiset testit, jotka käytiin läpi ammattilaisen kanssa ja tehtiin luonneanalyysi. Arvaatteko mikä työ oli kyseessä? No ei ainakaan päiväkotityö. Todistin muutama viikko sitten työpaikallani aivan käsittämätöntä raivonpurkausta. Kyseisestä ihmisestä näki hänen menettäneen kontrollin täysin. Jos lapsen itku aiheuttaa ihmisessä sellaista raivoa, työpaikka on todella väärä. En usko minkään työpaikalla tapahtuvan pystyvän aiheuttamaan minulle sellaista reaktiota. Kaikki tunteet ovat tietenkin sallittuja, mutta ne ovat vain tunteita. Päänsä sisällä jokainen saa ajatella ihan mitä itse tahtoo. Tänään tavailin muutamia kirosanoja, kun taistelin saman lapsen kanssa tuhannetta kertaa sukkien pukemisesta. Tottakai se ärsyttää. Melkoinen lehmänhermo saisi olla, ettei ärsyttäisi. Mielestäni olen kuitenkin melko onnekas, jos päiväni suurin huoli on yhden lapsen sukat.

Nyt lyhyen ajan sisään olen tavannut ihmisiä, jotka jännittävät joka päivä vanhemmille puhumista. Olen tavannut muutaman, jotka saavat uskomattoman stressin aikaiseksi kurahousujen pukemisesta. Ääniherkkiä on alalla yllättävän paljon, huomioiden volyymin, joka isosta lapsiryhmästä lähtee. Aikataulujen vaihtuminen tuntuu aiheuttavan joillekin ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Opiskeluaikana luennot olivat joillekin terapiasessioita, joissa käsiteltiin näiden ihmisten lapsuutta tai mielen ailahteluja. Yksi opiskelukaverini ei voinut ymmärtää avun pyytämistä, elämässä piti pärjätä itse. Miten nämä ihmiset pärjäisivät työssä, jossa työn arvioinnin tekisi muut aikuiset lasten sijaan? Päiväkodeissa kun ei ole varsinaista laadunvalvontaa.

Olen ollut eräässä suuressa yrityksessä töissä, jossa oli pakko tervehtiä jokaista ihmistä joka päivä. Humoristiseksi tilanne muuttui tervehtiessä jotakin kymmenettä kertaa, kun ei ollut ihan varma edellisestä tervehdyksestä. Mikäli jonkun havaittiin välttelevän tervehtimistä, asiasta tuli sanomista. Oli todella mukavaa joka aamu kohdata nyökkäileviä ja tervehtiviä ihmisiä. Mitä sitten, vaikka tähän tunteeseen päästiin pakon kautta? Firman tunnelma muuttui siitä positiivisemmaksi. Päiväkodeissa kyllä keskustellaan hyvistä tavoista ja miten itseään haluaisi kohdeltavan töissä. Käytännön tasolla se ei vielä näy. Mitä sanotte siivoojasta, joka jätti ulko-ovet auki jatkuvasti ja saatuaan palautetta hän veti viikon mykkäkoulua kyseisen ryhmän aikuisille? Miksei tässä vaiheessa voi vaan sanoa hänen vaarantaneen lasten turvallisuuden ja käsketty olemaan kunnolla?

No hakeutuuko opettajankoulutuslaitokseen ja lähihoitajiksi henkisesti epätasapainossa olevia ihmisiä? Tekeekö työelämä osan heistä sekaviksi? Me teemme tätä työtä tunteella ja sydämellä. Toisen työtä on vaikea kritisoida samalla puuttumatta hänen persoonaan. Voi olla, että hyväksymisen kulttuuri on mennyt liian pitkälle ja unohdettiin olevamme töissä. Ei ole kyse meistä aikuisista ja mitä meitä huvittaa milloinkin tehdä. Koodausfirmassa ei ole niin väliä, onko naapurikoneella työskentelevä Veksu vähän sekaisin, voi laittaa kuulokkeet ja keskittyä omaansa. Päiväkotityössä silmiä ei voi koskaan laittaa kiinni. Erilaisia persoonallisuuksia työpaikalla pitää hyväksyä ja opetella sellainen arki, jossa kaikilla on hyvä olla. Mutta mitä sitten, jos lähin työkaveri onkin kaikesta stressaava hullu?

Varhaiskasvatussuunnitelmako turhake?

Professori Lea Pulkkinen Jyväskylän yliopistosta kyseenalaistaa lapselle laadittavan henkilökohtaisen varhaiskasvatussuunnitelman. Hänen sanojensa mukaan suunnitelman tekemiseen käytetty aika valuu hukkaan. Tämä aika pitäisi olla lasten kanssa, havainnoida ja auttaa, jos tarvetta on. Luin monta kertaa asiasta kirjoitetun uutisen, enkä tiedä mitä tästä ihmettelisin eniten. Lapsia havainnoidaan joka päivä, se on meidän perustyötä. Laadukasta työstä tekee havaintojen dokumentointi. Laadukas työ on myös suunnitelmallista. Miten ollaan suunnitelmallisia kirjoittamatta mitään muistiin? 

Eniten hämmentää Pulkkisen mainitsema lapsen auttaminen. Sitä varhaiskasvatussuunnitelma juuri on, lapsen auttamista. Siihen kirjoitetaan pieni osuus pienen ihmisen elämästä, missä vaiheessa hän on nyt. Mitä voisimme harjoitella enemmän ja missä hän tarvitsee mahdollisesti tukea. Asioiden kirjoittaminen ylös takaa myös sen, että jokaista lasta ajatellaan ja havainnoidaan, sillä tietoa on saatava siirrettyä paperille. Vasu-keskustelu vanhempien kanssa on kasvatuskumppanuutta parhaimmillaan. Kuinka usein vanhempi saa edes minuutin päiväkodin työntekijältä ilman häiriötä? Mitä jos vanhempi on arempi ja kokee, ettei hänen asiansa olekaan niin merkittävä? Päiväkodin eteinen ei muutenkaan ehkä ole se paikka, jossa kukaan haluaa huoliansa jakaa. Ei voi olla ajan tuhlaamista, että ihmiset saavat istua 45 minuuttia kaksi kertaa vuodessa alas sen ihmisen kanssa, joka hoitaa heidän lastaan. On erikoista, että professori hyökkää keskustelua vastaan. 

Uutena työntekijänä olen kiittänyt tuhannesti ahkeria työkavereitani. Ryhmämme lasten vasut ovat perusteellisesti kirjoitettuja ja kattavia. Minun on ollut helppo hypätä kelkkaan, kun sain lukea lapsista etukäteen. Minua kiinnostaa professorin ratkaisu työntekijöiden vaihtuvuudesta aiheutuviin haasteisiin. Kirjoitettu tieto siirtyy varmimmin eteenpäin. Minä en edes ole tavannut edeltäjääni, miten perehdytys olisi pitänyt hoitaa tällaisessa tapauksessa? Kuulin ystävältäni tarinan, jossa hänen lapsensa uusi opettaja juoksi hänen peräänsä kysyen, onko hänen lapsensa monikielinen ja mitä ne muut kielet on. Ystäväni lapsi on ollut tässä päiväkodissa kaksi vuotta, mitähän hänen vasussa on lukenut? Ja keneksi he luulivat sitä jenkkimiestä, joka hakee kyseistä lasta päiväkodista?

Lopuksi professori kyseenalaistaa analyysien teon ilman psykologista ammattitaitoa. En käyttäisi vasusta nimitystä analyysi, minusta se on enemmän katsaus lapsen elämään juuri siinä hetkessä. Professorin mielestä on siis ihan jees, että ihmiset ilman psykologista ammattitaitoa saa työskennellä lasten kanssa 8 tuntia päivässä, kunhan eivät kirjoita heistä yhtään mitään ylös. 

Hei kaupunki, anna kymppi!

Olen kaupungin työntekijä. Se iski minuun muutama päivä sitten todella kovaa. Entisessä työpaikassani järjestimme 400 ihmisen rapujuhlat. Olen ollut firmassa töissä, josta lähdimme ulkomaille virkistysmatkalle. Yhdessä paikassa sain viikottain erilaisia korruptiolahjoja mainostajilta, makuupussista lahjakortteihin. Olen lähettänyt asiakirjoja taksilla. Miettikää, siellä se mappi on mennyt mersun takapenkillä. Tämä kaikki on tietenkin melko turhaa, ihminen ei tarvitse rapuja viihtyäkseen töissä. Siitä huolimatta tuntuu aivan uskomattomalta kuulla, etten voi ottaa värikopioita päiväkodin kopiokoneella. Se maksaa liikaa. Mehun hinta on ilmeisesti myös noussut, sitä ei saa pidemmille retkille mukaan. Ryhmäni kirjat on nolossa kunnossa, sivuja puuttuu ja kannet ovat irti. Kukaan ei ole vieläkään osannut selittää, miten niitä voi ostaa lisää. Kysyessäni mihin toimitan kuitit, jos käyn ostamassa kirjoja, sain työkavereiltani vastaukseksi itkunsekaisen naurukohtauksen. 

Työntekijät tuovat itse kaiken vähääkään kivan askartelumateriaalin. Seuraavan kerran, kun saat juhlapäivänä itsetehdyn korun tai vempeleen, lapsesi päiväkotityöntekijä on todennäköisesti itse ostanut materiaalin sen tekemiseen. Kekseliäisyydellä ja kierrättämällä toki saa tehtyä vaikka mitä upeaa. Kaikkea ei voi kuitenkaan tuottaa itse, vaikka kuinka innovoisi. Sen äitienpäiväkorun helmet on ihan kaupasta.

Ymmärrän tietenkin, ettei satoihin päiväkoteihin voi syytää rahaa aina, kun joku keksii haluta jotakin uutta. Tietenkin isoja hankintoja pitää kilpailuttaa ja käsitän, ettei näin massiivisessa systeemissä kaikilla työntekijöillä voi olla oikeutta ostaa mitä tahansa kuittia vastaan. Silti tuntuu uskomattomalta keskustella esimerkiksi niistä värikopioista. Värikuvat lasten kanssa on ihan perusteltuja. Pään vaivaaminen tällaisella asialla tuntuu käsittämättömältä. Ostakaa siihen koneeseen värikasetteja ja lopettakaa aikani tuhlaaminen. Haluan lapsille luettavia kirjoja. Puhutaan kuitenkin kympeistä ja satasista. Pienistä puroista tulee iso virta, mutta voiko joku oikeasti olla eri mieltä lastenkirjojen tarpeellisuudesta päiväkodissa?

No miten ratkaisin tämän värikopio-dilemman? Ystäväni teetti ne firmansa tulostusyksikössä. Tähän tarvittiin siis ainakin kolmen ihmisen työaikaa. Olisi kiinnostava tietää, kuinka kalliit leikkikuvat niistä itseasiassa oikeasti tuli.

Kapinaa päiväkodissa

Viime perjantaina oli suuri mielenilmaus, johon osallistui Helsingin sanomien mukaan 30 000 ihmistä täällä pääkaupunkiseudulla. Kun mielenilmauksen ajankohta julkistettiin mediassa, jäin odottamaan miten meidän päiväkodissamme suhtaudutaan asiaan. Koko mielenilmaus tuntui haastavalta aiheelta, koska olen uusi työntekijä enkä heti halunnut hankaloittaa asioita. Kuvittelin johtajan sanovan asiasta jotakin ja odotin palaveria talon yleisestä kannasta. Maanantaina kävin kysymässä asiasta ja vastaukseksi sain puolihuutaen käskyn olla rauhallisesti. Kysyin myös varajohtajalta, mutta hänkään ei halunnut keskustella kanssani. Keskiviikkona minulla oli kaksi psykologia tapaamassa ryhmäni lasta ja kesken heidän leikkihetken johtaja paukkasi huoneeseen. Osallistuminen mielenilmaukseen piti ilmoittaa hänelle puoleenpäivään mennessä kirjalllisesti. Minulla oli siis tunti aikaa päättää osallistunko mielenilmaukseen vai en. Hoidin asiamme loppuun psykologien kanssa ja karkasin lounaalta kysymään johtajalta tarkempia tietoja. Ehdin kysyä uudestaan toimintatapaa koskien mielenilmaisua, johon johtaja vastasi antavansa minulle kirjallisen varoituksen, mikäli aion osallistua. 

Koko tilanne oli absurdi. Olin mielestäni reilu ja kuvittelin meidän olevan samassa veneessä. Olin ollut kuukauden töissä ja minua jo uhattiin kirjallisella varoituksella. Olin jo osittain päättänyt olevani töissä, koska kuuluin vain opiskelijajärjestöön ja koin olevani tämän takia ulkopuolinen koko asiassa. Yhtäkkiä omat oikeudet alkoivatkin kummasti kiinnostaa enemmän. En voi ymmärtää noin huonoa johtamista, asian käsittely jätettiin viime tippaan ja loppumetreillä lähdettiin vielä uhkailemaan. Yle Uutiset olivat haastatelleet työoikeuden professoria Seppo Koskista ja koonneet sivuilleen selkokielisen selvityksen, kuka saa osallistua mielenilmaisuun. Vallitseva oikeuskäytäntö rinnastaa liittoihin kuulumattomat järjestäytyneeseen työvoimaan, kun kyseessä on oikeus osallistua poliittiseen työtaistelutoimeen työajalla. Soitin myös pääluottamusmiehelle, jolta sain saman vastauksen. Ärsytti selvittää tällaista asiaa, josta en ollut alun alkaenkaan niin varma. Ilmoitin johtajalle saamani tiedot meilitse, jossa kerroin myös tyytymättömyyteni huonoon viestintään. Tilanne ei edennyt yhtään mihinkään. Sain puhelinsoiton, jossa johtaja kertoi toteuttavansa vain ylhäältä saamiaan ohjeita. Vaikka heillä olisikin oikeus antaa kirjallisia varoituksia ja toimia kertomallaan tavalla niin todella ihmettelen tarvetta siihen. Miksi ei voida vain keskustella ja sopia miten toimitaan? Enhän minäkään usko lampaana kaikkea, mitä johtaja meille puhuu, miksi hän tottelee esimiehiään sokeasti? Vaikka olisi oikeus antaa jotakin sanktioita, onko sillä uhkailu ihan oikeasti koko työyhteisön luottamuksen rikkomisen arvoista? Tulevat poliittiset päätökset tulevat koskettamaan meitä jokaista alalla työskentelevää, luulisi ylemmällä taholla olevan mielenkiintoa siitä viestimiseen. 

Koko opiskeluaikani kuulin kauhutarinoita välttelevistä johtajista, huonosta työilmapiiristä ja haastavista sosiaalisista tilanteista. Tämän episodin perusteella sanon ongelmien olevan täysin yhteisön itsensä aiheuttamia. Sivistynyt keskustelutaito ei ole kenenkään ulottumattomissa. Meidän päiväkodissa jokaisen tiimin kuuluu kirjoittaa yhteinen tiimisopimus, jossa sovitaan hyvistä käytännöistä ja tavasta keskustella. Seuraavassa palaverissa ehdotan samaa myös meidän johtajalle ja häntä ylemmälle johtoportaalle.

Hassut hölmöt tädit

Olen huomannut, että  lasten vanhemmat pitävät minua ja ryhmäni lastenhoitajia vähän hölmöinä. Tiedättekö sellaisina, jotka vain istuskelevat hiekkalaatikon reunalla naureskellen sillä välin kun he itse käyvät oikeissa töissä. Älkää ymmärtäkö väärin, ryhmäni vanhemmat ovat olleet todella ystävällisiä ja kilttejä. Mutta haistan kuitenkin asenteen, kun yritän kertoa päivän kulusta ja lapsen kuulumisia. He ehkä kokevat, että me vain hassuttelemme päivät ja pyrimme pitämään lapset vain hengissä ja ruokittuina. Toki minäkin ymmärrän vähän mistä tuo ajattelu saattaa kummuta. Välillä on vaikeaa ottaa tosissaan kasaripermiksellä varustettua työkaveriani, joka pelleilee pupunkorvat päässä. Minulla meni kahvit väärään kurkkuun kun toinen, hieman pyylevä, työkaverini tuli töihin liian pienessä pinkissä t-paidassa, jossa luki Halaa minua.

Aloitettuani työt sain luettavaksi ryhmän vanhemmille edeltävänä vuonna jaetut infolaput ja tiedotteet. No ne oli kirjoitettu tietenkin comic sansilla ja kokonaan isoilla kirjaimilla. Että joo, voin käsittää mistä vanhempien asenne saattaa johtua.

Tänään päiväkodin johtaja pyysi minua suunnittelemaan jotakin toiminnallista vanhempainiltaan, tarkoittaen erilaisia ryhmäyttämisharjoitteita. Yritin miettiä mielessäni erästäkin isää puvussaan heittämässä palloa toiselle ja yrittäessään miettiä, että mikä väri hän olisi jos olisi jos saisi valita. Sanoin heti, että meidän ryhmän vanhempainillat ovat keskusteluhetkiä heidän lastensa varhaiskasvatuksesta ja hyvä keskustelun luomiseen on toki erilaisia keinoja, mutta en todella laita työpäivästään väsyneitä vanhempia leikkimään. Seuraava vanhempainilta saattaisi olla melko yksinäinen.

Miten tähän päädyttiin?

Lapset repii ruokalappuja pois, yksi kiipeää jo syöttötuolista, muutama kilistää haarukalla lasia ja loput huutaa lisää näkkäriä. Mietitkö ikinä, miten sinä päädyit tähän tilanteeseen mukaan? Minä ainakin mietin.

Isoäitini oli vuosia lastenhoitaja, ja äitini työskentelee erityiskoulussa koulunkäyntiavustajana. Päätin jo hyvin aikaisin, etten tule ikinä työskentelemään opetus- tai hoiva-alalla. Minusta oli käsittämätöntä että kukaan suostuu tekemään sellaista työtä, kun vaihtoehtona ovat siisti sisätyö, oma työpiste ja kohtuullinen palkkaus. Kuuntelin äitini tarinoita hänen koulun arjesta ja kauhistelin mielessäni hänen hulluuttaan ja pyörittelin päätäni.

Seilasin vuosia erilaisissa toimistotöissä, aloitin opiskelut eri laitoksissa enkä ikinä löytänyt paikkaani. Tuntui jatkuvasti siltä, että tekemisilläni ei ole mitään merkitystä. Istuin pitkiä iltoja exceliä täyttäen ja samalla ajatellen, miksi en tyydy mihinkään, miksi en kiinnostu oikeasti mistään? Sattumien kautta päädyin yritysmaailmasta kolmannelle sektorille töihin ja yhtäkkiä olin ympäröitynä opettajilla ja erilaisilla filosofian maistereilla. Päiväni täyttyivät näiden humanistien höyrähtäneistä ideoista ja maailman pelastamisen vimmasta. Jatkoin pääni pyörittelyä, keitä nämä ihmiset oikein ovat? Miten he eivät tajua realiteetteja, miksi he suunnittelevat niin suuria ja tuohtuvat joka päivä luettuaan Hesarin? Miksi he välittävät joka asiasta niin paljon? Olin aivan lopussa jokaisen työpäivän jälkeen, tuntui että toimisto oli ahdettu täyteen erilaisia tunteita ja päivän polttavia aiheita. Muutamassa vuodessa tajusin näiden ihmisten palon tehdä työtä, he todella uskoivat muutokseen ja että heidän teoillaan on merkitystä. Oma roolini tässä kaikessa pohditutti, olin vielä melko kyyninen rahanlaskija ja skeptinen raivorealisti. 

Eräänä päivänä istuin toimistossa, kivalla työpisteellä kahvi kädessä ja tuijotin vastapäisen rakennuksen vessakaakeliseinää ja päätin, että nyt asiat muuttuu. Hain opettajankoulutuslaitokseen varhaiskasvatuksen koulutukseen. Luin aivan poskettomasti, jännitin haastattelut ja jäin odottamaan tuloksia. Pietarsaaressa kesälomalla sain odotetun puhelinsoiton, matka kohti varhaiskasvatusta oli alkanut. Irtisanouduin vakituisesta työpaikasta ja lähdin opiskelemaan, realisti pääni sisällä oli kauhuissaan.

Taas olin ympäröity kaikenlaisilla hipeillä ja ihmisillä, jotka pursusivat aatteita ja ajatuksia. Mietin joka päivä luennoilla, että miten olen päätynyt tähän tilanteeseen. Nämä ihmiset olivat empaattisia ja herkkiä, joku voisi sanoa että sinisilmäisiä. Miten tällaiset herkkikset voivat ottaa vastuuta yhtään mistään, saati sitten elävistä ihmislapsista. Kolmessa vuodessa sain kuitenkin poimittua ympäristöstäni mielestäni tärkeimmät elementit. Tuohdun edelleen kaikesta mitä luen mediassa, tulistun maailman epäreiluudesta ja  suunnittelen joka toinen päivä lähteväni Syyriaan pelastamaan lapsia. Nyt ei kuitenkaan tarvitse enää miettiä miksi ihmiset tuntevat niin paljon tunteita koska niin kuuluukin, kun asiat merkitsevät.

Kolmessa vuodessa minusta kasvoi lämmin varhaiskasvattaja. Ymmärsin, että tällä alalla ei kovikset pärjää.