Törmään päivittäin lasten kategorisointiin sukupuolen perusteella. Jään tästä kiinni myös itselleni ihan kokoajan. Tarjoan liian herkästi ryhmämme pojille autoleikkejä ja kommentoin tytöille heidän vanhempansa väkertämää lettiä samalla soimaten itseäni. Enkö todella keksi mitään muuta sanottavaa lapselle, kuin huomion hänen ulkonäöstään? Vanhan liiton työntekijöistä löytyy sitten näitä rajumpia esimerkkejä. Hyvin vaikeasti motivoitava ryhmämme poika halusi pukea päällensä upean, pinkin röyhelömekon. Työkaverini nauroi ja sanoi lapselle, että häntä varten on poikien ritaripuku. Siis ritaripuku, oikeasti? Manasin, että on vuosi 2015 ja minä todistan tällaista hetkeä. Eräälle työntekijälle jouduin useamman kerran vakuuttamaan, että pinkit kurikset todella ovat erään ryhmämme pojan kurahousut. Jouduin näyttämään kurahousujen nimilappua, jotta hän uskoisi, että pojalle voi pukea pinkkiä ja tämä ei häviä maailman kartalta.
Eräässä harjoittelupaikassani oli talon yhteinen lauluhetki. Eskareiden vuorolla kajahti soimaan laulu eri ammateista. Pudotin leukani sinne jumppasalin lattialle kuunnellessani, kun alle kouluikäiset pojat lauloivat olevansa kapteeneja ja tytöt olevansa keittäjiä. Lastenlaulut ja -lorut tarjoavat hyvin vähän samaistumisen kohteita lapsille. Vielä tuollaiset biisit, jotka kertovat jostain elämästä ennen ajanlaskun alkua, vaikuttavat lapsen käsitykseen siitä, mitä he voivat tulevaisuudessa tehdä ja mikä taas ei ole sopivaa. Usein ajatellaan, että biologinen sukupuoli määrittää suoraan lapsen kiinnostuksen kohteet ja kyvyt. Miksi meidän sitten pitää käyttää tuhottoman paljon aikaa sen opettamiseen, miten pojista tulee miehiä ja tytöistä naisia?
Yllätyn jatkuvasti, kuinka mustavalkoista ja haastavaa tasa-arvoinen toiminta päiväkodissa tuntuu olevan. Ihan kuin lattialistoissa asti olisi juurtunut käsitys siitä, minkälainen tytön ja pojan kuuluu olla. Kysymyshän on siitä, että ihminen voi olla oma itsensä monilla eri tavoilla. Kyse ei ole tyttöjen ja poikien roolien vaihtamisesta päikseen. Kaikille lapsille pitäisi mahdollistaa uudenlaisia esikuvia ja tapoja toimia lapsen oman kiinnostuksen pohjalta. Kuinka usein päiväkodissa mietitään ihan oikeasti, mikä lasta itseään kiinnostaa? Kuinka usein arjessa aikuinen tekee oletuksia lapsen taidoista ja persoonallisuudesta vain tämän sukupuolen perusteella?
Työkaverini kertoi käymästään vasu-keskustelusta. Vanhemmat olivat huolissaan pojastaan, joka leikkii paljon tyttöjen kanssa. Työkaverini sanoi naureskellen, ettei pojasta nyt “sellainen” tule. Hämmennyin niin paljon, etten osannut sanoa heti mitään järkevää. Jouduin palaamaan keskusteluun seuraavana päivänä. Hoksasin nopeasti, ettei keskustelua kannata viedä kovin syvälliseksi. Sain varmistettua, että meillä lapsi saa olla oma itsensä ja leikkiä kenen kanssa tahtoo. Työkaverini on mitä empaattisin ja ihanin ihminen, mutta tässä keskustelussa meidän välillä oli todella syvä kuilu. Näin alkeelliseen ilmapiiriin on mahdotonta tuoda keskustelua sukupuolten moninaisuudesta, sukupuoliristiriidasta tai intersukupuolisuudesta.
En ole kertaakaan kuullut lasten kysyvän, miksi joku lapsi leikkii mitä leikkii. Lapsille on aivan luonnollista pelata ensin porukalla sählyä ja sitten käydä nukuttamassa nukkevauvat päiväunille. Meillä aikuisilla tuntuu olevan kova tarve jakaa nämä leikit sukupuolen perusteella. Lapsilta oppii ennakkoluulottomuutta. Oppiminen pitäisi vain ehtiä tekemään ennen kuin ehdimme siirtämään omat ennakkoluulomme heihin.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti