Uudet tuulet puhaltaa TAAS

Kuuntelin koko opiskeluajan muiden opiskelijoiden purkauksia työpaikoistaan ja aina jaksoin paasata, että äänestäkää jaloilla. Kukaan muu kuin sinä itse ei tule ottamaan vastuuta sinun hyvinvoinnistasi, eli tee päätöksiä ja vaihda paikkaa. Nyt kohtasin tämän tilanteen sitten itse, eikä se ollutkaan niin yksinkertaista. Hetken kuvittelin olevani jotenkin korvaamaton, kunnes tulin taas järkiini.

Tunsin, ettei kaikki ole ihan ok. En ole tarpeeksi innoissani, en saa aikaan keskustelua työyhteisössä ja työ ei tunnu omaltani. Kyse ei ole mistään Mordorista, työpaikkani on oletettavasti aika normaali. Silti en kotiudu, en pura kunnolla tavaroitani, enkä tee paikasta omaani. Kysyin itseltäni, että missä mättää? 

Ensimmäisenä sain katsoa peiliin. Olen suistunut jees-tyypiksi. Yritin luivia eteenpäin ärsyttämättä ketään. Sanoin mielipiteeni kyllä, mutta hyvin kaunistellen ja pohjustaen. Hyväksyin ja tein työtehtäviä, jotka eivät minulle kuuluneet. Suostuin siihen, että tiimissäni yhden henkilön tunnetilat määräävät päivän kulun. Pesin kiltisti aamuisin pyykkiä, vaikka mielestäni tehtäväni olisi ollut ne kotileikkihuoneessa pyörivät vaippapyllyt. Yritin keksiä sopuisaa ratkaisua uskomattomaan siivousdilemmaan, vaikka oikea tapa olisi ollut katkoa moppi ja huutaa, että tule kerrankin vielä nukkariin päiväuniaikaan niin ajan siivouskärrysi ojaan. Kokouksissa hyväksyin vaivautuneen ja epäkehittävän tunnelman. Perehdyin myös rauhassa talon nokkimisjärjestykseen ja tutkailin sivusta sosiaalisia klikkejä. Liian usein johtajan kysyessä kuulumisia, minä jees-tyyppinä nyökkäilin, hörpin kahvia ja heitin jonkun hauskan sutkautuksen. 

Toistan vielä itseäni: en työskentele missään helvetin esikartanossa. Olen aivan tavallisessa päiväkodissa töissä, jossa arki on ajoittain ihan jees. Olen kuitenkin havainnut järjettömän huonoa viestintää, ongelmia asioissa, jotka eivät ole ongelmia ja tehotonta työskentelyä. En ole valmis vielä tässä vaiheessa uutta elämääni lannistumaan. Ihan jees ei nyt riitä. 

Mitäkö minä haluan? Haluan läpinäkyvyyttä, hyvää viestintää ja työkavereita, jotka eivät ainakaan aktiivisesti vihaisi elämäänsä. Haluan keskustelua, hymyä ja toisten kuuntelua. Haluan kahvihuoneen, jossa voi oikeasti sanoa, mitä omassa ryhmässä on käynnissä. Haluan työn, jossa saan tehdä oman työni. En odota, että työ itsessään olisi kevyttä ja auvoista ruusuilla tanssimista. En pelkää kiirettä tai voimattomuuden tunnetta, kyllä minä keinot keksin. Pelkään vain kyllästymistä ja etten joku päivä avaakaan suutani kokouksessa, koska ei ketään kiinnosta. 

Katselin sivusilmällä avoimia työpaikkoja ja laitoin hakemuksen. Kävin haastattelussa, jossa kerroin rehellisesti toiveeni. Seuraava askel oli sitten irtisanoutuminen. Hirveissä morkkiksissa whatsappasin ensin ystävieni kanssa vessasta käsin ja siitä rohkaistuneena menin leuka rinnassa myöntämään asian johtajalle, jolla ei ollut mitään pelikortteja käytössä. Hän ei voi korottaa palkkaani tai muuttaa fiilistäni, joten keskustelu oli melko lyhyt. Pahoittelimme tilannetta vuorotellen ja hän lausui kauniita sanoja.

Eli tässä sitä sitten mennään, taas innostuneena ja motivoituneena. Jos jossain viettää aikaa 38h viikossa, sen tulee tuntua omalta. Uuteen paikkaan menen selkä suorassa ja edellisestä oppineena. Päätin kolme asiaa, joita tulen noudattamaan aloitettuani: 1. Sano mielipiteesi 2. Älä mieti talon nokkimisjärjestystä 3. Vie mukanasi oma aeropress, äläkä juo sitä hirveää Juhlamokkaa.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Kirkkoon vai ei? Kas siinä pulma.

Joulu lähestyy ja kohtasin jälleen uuden haasteen työssäni. Miten suhtautua lasten kirkkoon viemiseen? 

Minut on kasvatettu hyvin uskonnottomasti. Vanhempani ovat kyllä menneet kirkossa naimisiin ja meidät on kastettu. Nämä on varmasti tehty vain tavan vuoksi, sillä en ole koskaan kuullut kotona puhuttavan uskonnosta melkein mitään. Olen ymmärtänyt rivien välistä isäni kriittisen ajattelun koskien kirkkoa ja uskontoa, mutta meille lapsille sitä ei ole mielestäni välitetty. Kirkko on ollut meidän perheelle ihan neutraali asia, olen käynyt siellä koulun kanssa sen enempää asiaa miettimättä. Kävin riparin ja olin jopa isosena. Leireille mentiin, koska kaveritkin meni. 

Koulumme nuorisopappi oli ilmeisesti aika maallistunut, koska hänen juttunsa koskivat yleensä hyväksi ihmiseksi kasvamista ja elämäntaitojen opettelua. Uskonnonopettajanikin oli syvästä uskostaan huolimatta hyvin maltillinen. Hän piti kursseja nuorten itsetunnosta ja en ainakaan muista mitään aivopesua. Voi toki olla etten olisi sitä edes tajunnut, ajattelin varmaan hevosia sen aikaa. Olen pitänyt koko kirkko-asiaa vain kulttuuriperintönä ja kirkot ovat minusta arkkitehtuurisesti hyvin kauniita. En voi ymmärtää asiaan uskomista millään tasolla ja yliopiston uskonnon kurssilla varmasti loukkasin joitakin, kun puhuin raamatun saduista ja tarinoista. Niitä ne minulle on, satuja ja tarinoita. 

Ajatus uskontokasvatuksesta on ollut minulle enemmän lasten tutustuttamista uskontoon ilmiönä, joka meillä täällä on. Olin kuvitellut, että voisin viedä lapset katselemaan urkuja ja ihmettelemään kynttilöitä. Kuinka väärässä olinkaan. Tämän muutaman kuukauden aikana päiväkodissamme on käynyt pappi ja olen joutunut viemään ryhmäni kappeliin. 

Päiväkodilla pidettävässä tapahtumassa pappi selitti sodasta pahuutta vastaan ja käski kaikkien pistää kädet ristiin. Supisin siinä omalle ryhmälleni, ettei käsiä tarvitse laittaa ristiin, jos ei siltä tunnu. Koko tilaisuuden sisältö oli täysin irroitettu lapsen arjesta, eikä lasten tarvitse mielestäni miettiä sotaa ja pahuutta. Onneksi ryhmäni muksut eivät varmaan edes kuunnelleet, koska he kertoivat myöhemmin työkavereilleni olleensa jumppasalissa jumppaamassa.

Kappelin tilaisuus oli vähän erilainen. Sen piti epävarma nuori pappi, joka sanoi kertovansa tarinan. Tarinan pääosaa näytteli aasi, joka kantoi Mariaa. Lapsista aasi oli tietenkin huippu. Lauluina oli Tuiki, tuiki tähtönen ja Joulupuu on rakennettu, joka ilahdutti minua. Pappi oli mukava ja arvostin hänen tapaansa esitellä asia tarinana. Tämä taisi kuitenkin olla ensimmäinen kerta, kun hän tapasi lapsia. Seurakunnat voisivat pohtia konseptiaan, voisiko lapsiryhmiä ottaa vastaan vaikka joku asiaan koulutettu ihminen? Joku, joka rimpauttaisi pari laulua kitaralla ja tarjoaisi pullat.

Eduskunta hyväksyi vuoden alussa uuden varhaiskasvatuslain, josta poistui uskontokasvatus. Vanhan lain mukaan päiväkotien kuului tukea uskonnollista kasvatusta. Näitä olivat kirkkokäynnit, hartaushetket ja uskonnolliset tilaisuudet. Nyt puhaltaa kuitenkin uudet tuulet. Uuden lain mukaan päiväkotien tulee antaa lapselle valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa kaikkien kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa. Eli osa uskonnollisen kasvatuksen tukemisesta on poistunut. Tilalle on tullut muiden kunnioittaminen ja lasten kasvattaminen maailmankansalaisiksi, niinkuin se mielestäni kuuluukin olla.

Vanha laki meni näin:

Lapsen iän ja yksilöllisten tarpeiden mukaisesti päivähoidon tulee yleinen kulttuuriperinne huomioon ottaen edistää lapsen fyysistä, sosiaalista ja tunne-elämän kehitystä sekä tukea lapsen esteettistä, älyllistä, eettistä ja uskonnollista kasvatusta. Uskonnollisen kasvatuksen tukemisessa on kunnioitettava lapsen vanhempien tai holhoojan vakaumusta.

Uusi muotoilu näin:

Antaa kaikille lapsille yhdenvertaiset mahdollisuudet varhaiskasvatukseen, edistää sukupuolten tasa-arvoa sekä antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa. 

Kysyessäni mahdollisuutta olla menemättä kappeliin, sain vastaukseksi yllättävän kriittisiä kommentteja. Kollegoistani koko ehdotukseni oli käsittämätön. Olisiko reaktio ollut yhtä kova, jos olisin sanonut jättäväni jumppasalin käytön väliin? Olin kuvitellut, että kaikki jotka lapsia opettavat, osaavat suhtautua uskontoon kiihkottomasti. Kuinka typerää minulta. Tietenkin tätäkin asiaa johtaa tunteet, pakkomielteet ja uskomukset.

Uskonnot ovat suuri syy maailmassa käytyihin sotiin, nyt lakiuudistuksen myötä näitä sotia käydään miniatyyrimuodossa myös päiväkodeissa. Minä toivotan tervetulleeksi uuden lakimuutoksen. Nyt on mustaa valkoisella, kun seuraava kappelikeskustelu kahvihuoneessa alkaa. Olen kyllä ihan tyytyväinen kappelikäyntiimme, sen ansiosta tiedän mitä meidän ryhmä ei enää tee.