Meidän päiväkodille osui tänä vuonna kesäpäivystys. Kesäpäivystys tarkoittaa koko alueen päivähoitopalvelun keskittämistä yhteen päiväkotiin. Konkarit alkoivat valkkailemaan kesälomiansa tämän tiedon pohjalta. Huhti-toukokuun vaihteessa minulle alettiin kertoa kauhutarinoita viime vuodesta. Talon kokouksissa puhuttiin siitä, kuinka paikan varanneista lapsista lasketaan 40% automaattisesti pois ja työntekijöiden määrä mitoitetaan tämän luvun mukaan. Tässä vaiheessa ymmärsin tämän ihan hyvin. Lomakyselyt kysytään päiväkodeissa silloin, kun lunta on vielä maassa, eikä vanhemmilla ole mitään hajua kesälomista. Kaikki ilmoittavat luonnollisesti tarvitsevansa hoitopaikan lapselleen koko kesäksi.
Kesän lähestyessä tarinat viime vuosista kiihtyivät ja mietin, että mihinköhän olen sitoutunut. Uutena työntekijänä ei ole kauheasti kerääntyneitä lomia, eli minua odotti päivystys. Tällä alalla kuitenkin tunnutaan liioittelevan lähes kaikkea ja nostetaan kierroksia melko pienestä, niin en sitten miettinyt sitä sen enempää.
Päivystyksen lähestyessä totuus alkoi todella valjeta. Noin sadan lapsen päiväkotiin oltiin ottamassa tuplamäärää lapsia kesäksi. Patjoja, lakanoita ja pöytiä haalittiin ties mistä ja lasten tietoja koottiin, jotta edes vähän tiedettäisiin ketä on tulossa. Seuraavaksi aion sanoa jotain, jota en kasvotusten myönnä: mielestäni subjektiivinen päivähoito-oikeus ei ole tätä varten. Vanhemmat panttaavat viimeiseen asti tietoa, aikovatko olla lomalla vai ei. Kaupunki miettii miten valmistautua lapsimäärään mahdollisimman vähillä resursseilla. Järjestelyjä tehdään, kuin oltaisiin valmistautumassa talvisotaan. Päivystyksen alkaessa maanantaina emme tienneet, tuleeko ryhmäämme 15 vai 55 lasta.
Muutama perui heti aamusta tulonsa, suurin osa jätti ilmoittamatta liikkeistään ja lopputulos oli 35 lasta. Seassa oli 4 erityisen tuen tarpeessa olevaa, joista yhdellä on normaalisti aina oma henkilökohtainen avustaja. Nyt kesäksi hän ei avustajaa saanut. Osa lapsista on meille aikuisille tuntemattomia tai olemme heitä nähneet satunnaisesti käytävillä. Ikäjakauma on 3-7v, eli osa nukkuu päiväunet ja osa ei. Aamulla teippaamme jokaiseen lapseen hänen nimensä ja ryhmän nimen. Lapset tietenkin repivät ne irti, joten lounasaikaan mennessä emme enää välttämättä tiedä lapsen nimeä. Parasta koko systeemissä on, että joka päivä voi tulla eri lapset. Tämä tarkoittaa eri allergioita, eri lakanat, eri persoonia ja eri tarpeet. Päiväkodin keittiö valmistaa moniallergiselle lounaan, vain huomataksemme, ettei kyseinen lapsi tullutkaan tänään. Meidän ryhmä oli vielä hallittavissa, viereiseen ryhmään tuli 57 lasta.
Mietin viime viikolla voidellessani tuhannetta näkkileipää, että tietävätkö vanhemmat mitä päivystyksissä tapahtuu? Työmme ei edelleenkään ole rakettitiedettä, mutta ihmisen muistikapasiteetti on silti rajallinen. Ei voi mitenkään oppia vartissa tuntemattomien lasten perustietoja, saati tutustua näihin henkilökohtaisesti. Ei pysty järjestämään ääniherkälle lapselle rauhallista tilaa, kun jokaiseen siivouskaappiin ja kopiokoneen päälle on jo sijoitettu joku kapaloikäinen.
Pahimman päivän iltapäivällä tämä ääniherkkä lapsemme rakensi itselleen majan ja vetäessään ovea viimein kiinni, hän huusi täysiä: PAINUKAA HELVETTIIN! Nyökyttelin ja sanoin, etten olisi osannut itse ilmaista asiaa paremmin.
