Päiväkotityöntekijä, oletko sinä hullu?

Poikaystäväni aloitti juuri uudessa työssä. Sitä varten hän kävi kahdessa haastattelussa. Niiden lisäksi hän teki psykologiset testit, jotka käytiin läpi ammattilaisen kanssa ja tehtiin luonneanalyysi. Arvaatteko mikä työ oli kyseessä? No ei ainakaan päiväkotityö. Todistin muutama viikko sitten työpaikallani aivan käsittämätöntä raivonpurkausta. Kyseisestä ihmisestä näki hänen menettäneen kontrollin täysin. Jos lapsen itku aiheuttaa ihmisessä sellaista raivoa, työpaikka on todella väärä. En usko minkään työpaikalla tapahtuvan pystyvän aiheuttamaan minulle sellaista reaktiota. Kaikki tunteet ovat tietenkin sallittuja, mutta ne ovat vain tunteita. Päänsä sisällä jokainen saa ajatella ihan mitä itse tahtoo. Tänään tavailin muutamia kirosanoja, kun taistelin saman lapsen kanssa tuhannetta kertaa sukkien pukemisesta. Tottakai se ärsyttää. Melkoinen lehmänhermo saisi olla, ettei ärsyttäisi. Mielestäni olen kuitenkin melko onnekas, jos päiväni suurin huoli on yhden lapsen sukat.

Nyt lyhyen ajan sisään olen tavannut ihmisiä, jotka jännittävät joka päivä vanhemmille puhumista. Olen tavannut muutaman, jotka saavat uskomattoman stressin aikaiseksi kurahousujen pukemisesta. Ääniherkkiä on alalla yllättävän paljon, huomioiden volyymin, joka isosta lapsiryhmästä lähtee. Aikataulujen vaihtuminen tuntuu aiheuttavan joillekin ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Opiskeluaikana luennot olivat joillekin terapiasessioita, joissa käsiteltiin näiden ihmisten lapsuutta tai mielen ailahteluja. Yksi opiskelukaverini ei voinut ymmärtää avun pyytämistä, elämässä piti pärjätä itse. Miten nämä ihmiset pärjäisivät työssä, jossa työn arvioinnin tekisi muut aikuiset lasten sijaan? Päiväkodeissa kun ei ole varsinaista laadunvalvontaa.

Olen ollut eräässä suuressa yrityksessä töissä, jossa oli pakko tervehtiä jokaista ihmistä joka päivä. Humoristiseksi tilanne muuttui tervehtiessä jotakin kymmenettä kertaa, kun ei ollut ihan varma edellisestä tervehdyksestä. Mikäli jonkun havaittiin välttelevän tervehtimistä, asiasta tuli sanomista. Oli todella mukavaa joka aamu kohdata nyökkäileviä ja tervehtiviä ihmisiä. Mitä sitten, vaikka tähän tunteeseen päästiin pakon kautta? Firman tunnelma muuttui siitä positiivisemmaksi. Päiväkodeissa kyllä keskustellaan hyvistä tavoista ja miten itseään haluaisi kohdeltavan töissä. Käytännön tasolla se ei vielä näy. Mitä sanotte siivoojasta, joka jätti ulko-ovet auki jatkuvasti ja saatuaan palautetta hän veti viikon mykkäkoulua kyseisen ryhmän aikuisille? Miksei tässä vaiheessa voi vaan sanoa hänen vaarantaneen lasten turvallisuuden ja käsketty olemaan kunnolla?

No hakeutuuko opettajankoulutuslaitokseen ja lähihoitajiksi henkisesti epätasapainossa olevia ihmisiä? Tekeekö työelämä osan heistä sekaviksi? Me teemme tätä työtä tunteella ja sydämellä. Toisen työtä on vaikea kritisoida samalla puuttumatta hänen persoonaan. Voi olla, että hyväksymisen kulttuuri on mennyt liian pitkälle ja unohdettiin olevamme töissä. Ei ole kyse meistä aikuisista ja mitä meitä huvittaa milloinkin tehdä. Koodausfirmassa ei ole niin väliä, onko naapurikoneella työskentelevä Veksu vähän sekaisin, voi laittaa kuulokkeet ja keskittyä omaansa. Päiväkotityössä silmiä ei voi koskaan laittaa kiinni. Erilaisia persoonallisuuksia työpaikalla pitää hyväksyä ja opetella sellainen arki, jossa kaikilla on hyvä olla. Mutta mitä sitten, jos lähin työkaveri onkin kaikesta stressaava hullu?