Kuinka paljon sinä tuhlaat muiden aikaa?

Nyt on pinnalla nämä muutokset varhaiskasvatuslakiin ja lapsimäärän lisääntyminen ryhmissä. Tilanne on toki aivan naurettava ja ihmettelen kovasti uusia päätöksiä. Eri foorumeilla, keskustelupalstoilla ja työpaikallani alan ihmiset sanovat, etteivät ehdi nytkään tekemään kaikkea työajalla. Tämä on aivan totta. Helposti sitä sopii esimerkiksi vasu-keskustelun ennen oman työvuoron alkua, koska tietää minkä paineen yhden ihmisen puutos tekee ryhmään. Olen huomenna menossa kokeilemaan eri maaleja aamusta, koska en tiedä miten ne toimivat valitulla pohjalla. Teen tätä kuitenkin nyt silkasta vastavalmistuneen ilosta, rutiinin löydettyäni tuskin teen omalla ajallani enää mitään. 

Kaikki tämä saa kuitenkin ajattelemaan omaa ajankäyttöään, miten minä voisin käyttää aikani lasten kannalta järkevämmin? Viime viikon palaveri oli esimerkiksi ainakin osittain täysin hukkaan heitettyä aikaa. Joku oli saanut paineen tulevista pikkujouluista ja lopputulema oli, että seitsemän ihmistä pohtivat, ovatko pikkujoulujen jatkot pakolliset vai eivät. Kyse ei ollut perinteinen kokouksen aiheen hairahtuminen johonkin kivempaan aiheeseen, vaan ihan tosissaan käyty keskustelu. Käytin myös aikaa siivojamme kuuntelemiseen, kun hän kesken pienryhmätoiminnan halusi puhua pehmolelujen pesemisestä. Halusin olla kohtelias, mutta eihän siinä mitään järkeä ollut. Kävin puhumassa meidän S2-opettajan kanssa eräästä lapsesta. Keskustelun jälkeen huomasin, että olinkin intoutunut kertomaan hänelle lapsen kommelluksista, vaikka ne eivät liittyneet asiaan millään tavalla. Keskustelussa ei päästy mihinkään lopputulokseen, koska minä vain höpötin omiani. Varttitunnin verran kuuntelin toisen ryhmän lastenhoitajan ahdistusta heidän ryhmänsä huonosta hengestä, taas aikaa suoraan roskakoriin. Tietenkin on hyvä puhua asioista, mutta keskustelujen pitää olla ratkaisukeskeisiä ollakseen hyödyllisiä. Muutaman minuutin katselin kolmen ihmisen stressaamista puuttuvasta vessan istuimesta. Mysteeri selvisi katsomalla viereiseen pesualtaaseen, jossa se odotti siistinä ja puhtaana. Sitä ennen asiaa kuitenkin spekuloitiin pitkän aikaa ja syylliseksi epäiltiin jokaista työntekijää vuorollaan. 

Minä löydän arjestani helposti monta kipukohtaa, joita voisin parantaa. Voin pysyä itse asiassa kokouksissa ja keskusteluissa. Voin pyytää siivoojaa selvittämään pehmolelu-kriisin itse. Voin ohjata työkaveriani keskustelemaan johtajan kanssa työilmapiiristä. Lista on pitkä, jos on rehellinen itselleen.

Kaiken turhan jauhannan ja juoruilun päälle on vielä tietokoneeseen liittyvät ongelmat. Käyn näyttämässä harvasen päivä miten lähetetään piilokopioita, tai miten excelillä saa laskettua summan. Puhutaan siis aivan onnettoman alkeellisista asioista. Miten on mahdollista, ettei tätä jengiä ole koulutettu yhtään? Minun työparini printtaa jokaisen saamansa meilin. Kyllä, jokaisen. Olin viime kuussa koulutuksessa, jossa 30 ihmistä odotti koulutuksen vetäjän keksivän, mihin kansioon hän tallensi itse esityksensä. Niin ison joukon odottaessa vartin verran voidaan jo puhua ihan kunnon ajantuhlauksesta. Ei mikään ihme, että facebookissa alan ihmisten ryhmässä nousi niin himmeä haloo Turun kaupungin vaatimuksesta päiväkodin blogin pitämiseen. Tuntuu se ajatuksena varmaan ihan utopialta, jos ei itse tiedä edes mikä on powerpoint. Ihana työkaverini ihaili minua, kun osaan käyttää sähköpostia työvälineenä. En ole vieläkään keksinyt, mikä muu työpaikan sähköposti on.

Kritisoin tässä ihan kaikkia osapuolia: sekä kaupunkia, että työntekijöitä. Kaupungin tulee kouluttaa uusia asioita, se on aivan selvä juttu. Työntekijöiden tulee kuitenkin myös itse pysyä ajan kehityksessä mukana. Jatkuva toisten ihmisten osoittelu nykyään aivan tavallisista työvaatimuksista ei edistä yhtään mitään. Työväenopistot järjestävät kursseja, joissa perehdytetään tietotekniikan saloihin. Kuulen jo kohahduksen: omalla ajallako sinne pitäisi mennä? Kyllä. Millenium tuli ja meni, jopa päiväkotien työntekijöiden on jo hyväksyttävä se.